Ompa ollut taukoa kirjoittamisessa, mutta täällä mää vielä oon. Hengissä ja porskutan eteenpäin.

Melkein heti edellisen kirjoituksen jälkeen muutin pois talosta ja asun olen asunut marraskuun puolivälistä saakka pienessä rivarikaksiossa kissojeni kanssa. Muutto veti mut todella loppuun, vaikka pidin sen yhteydessä kaksi viikkoa lomaa, niin silti olin ihan rikki. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Uusi paikka ahdisti aika paljon ja monta iltaa meni panikoidessa omalla sohvalla. Samoihin aikoihin tein päätöksen aloittaa uudestaan mielialalääkkeet. Miksi kidutan itseäni, jos saan oloni paljon paremmaksi yhdellä pillerillä? Olenkin nyt syönyt Escitalopramia pienellä annoksella (10mg/pv) ja pärjännyt kohtuullisen hyvin. Kaupassa käynti on toisinaan vaikeaa, mutta onneksi ystäväni on aina lähellä auttamassa ja tukemassa. En tiedä missä olisin ilman häntä. Paniikkeja tulee ja menee, yritän vain hyväksyä sen ja elää niin että ne rajoittaa mahdollisimman vähän mun elämää. Vaikeaa on välillä, mutta näillä mennään.

Mäsä ilmoittelee itsestään joka päivä jossain muodossa. Lähinnä fatiikki on se mun oire ja vaiva ja syy miksi edelleenkin saan hillittömiä itkukohtauksia. Väsyneenä kaikki on vain niin paljon vaikeampaa. Sitten kun koko kroppa on ihan poikki ja aivot ihan jumissa, niin ei paljon tarvitse elämän vastustaa kun tuntuu, että kaikki romahtaa päälle. Jalat myös temppuilee, tai väsyy ja ovat heikot. Myös sormet tuntuu kömpelöiltä. Kaikki on välillä ihan perseestä ja välillä ei, mutta tämänkin kanssa mennään. En vain osaa edelleenkään hyväksyä mäsää, ehkä alan sopeutumaan, mutta mua vaan suututtaa ja surettaa yhtäaikaa se miten huonossa kunnossa olen verrattuna siihen mitä olen aikaisemmin ollut.

Oon ollut aika vähän sairaslomalla, ihan yksittäisiä päiviä. Oon saanut sovittua työnantajan kanssa, että teen neljän tunnin työpäivää ja eläkeyhtiö maksaa mulle puolikasta eläkettä (tai kuntoutustuki se on nykyään). Tuo osa-aikaisuus on nyt sovittu vuodeksi eteenpäin ja työnantaja haluaa mun käyttävän eläkeyhtiön tarjoaman työvalmentajan tms, jonka kanssa voi kartoittaa olisiko mulle jossain muualla tarjolla sopivampi työ. Tän asian kanssa oon taistellut aika paljon päässäni sekä esimieheni kanssa, koska tän kevyempää työtä ei oikestaan ole tarjolla. Seuraava askel olisi sitten täysi eläke (tai sairasloma), jos tästä vielä pitäisi etsiä kevyempää. En kuitenkaan meinaa tyytyä ja olla kilttinä tyttönä hiljaa kohtaloni kanssa, vaan aijon ottaa tilanteeni puheeksi ylimmän johdon kanssa. Sen verran älyttömiltä esimieheni selitykset kuulostaa, että miksi en voisi tehdä osa-aikaisuutta. Suoritin ns. työkokeilun, missä kokeiltiin ensin neljän tunnin, sitten kuuden tunnin ja lopuksi olisi pitänyt vielä olla täysi päivä töissä, mutta väsähdin jo kuuden tunnin päivästä. Oon nyt tehnyt huhtikuusta saakka neljän tunnin päivää ja tää tuntuu hyvältä. Unettomien öiden jälkeen sekin on liikaa, mutta jaksan jotenkin joka tapauksessa.

Mitäs muuta. Exä muutti uuden naisensa kanssa maaliskuussa muutaman sadan metrin päähän minusta. Tosi kiva. Jännällä odotan päivää, että ne kävelee lähikaupassa vastaan.

Pääsin yksilökuntoutukseen. Tää on semmoinen mistä maksan osan itse. Pitää hakea erikseen vielä Kelan kuntoutusta, jos pääsisi vaikka allasterapiaan tms.

Ja tapasin vappuna miehen. Oikein kivan miehen, joka tykkää musta tämmöisenä :) Toistaiseksi ainakin. Liikaa en uskalla tapani mukaan toivoa. Hän on tiennyt alusta saakka mäsästä ja nyt myös paniikeista. On ymmärtäväinen ja kysyy, kun joku mietityttää. Halaa ja pussaa ja pitää mua hyvänä :) Hirveän hämmentävää, että elämääni tuli näinkin nopeasti joku. Olin täysin valmistautunut siihen, että olen yksin vielä vuosia. Mutta aika näyttää miten tässä käy, kolme kuukautta on mennyt mukavasti. Tykkään hänestä. Paljon.