18.helmikuuta 2015

Astelin Oys:n neurologiselle poliklinikalle. Olin ollut jo monta viikkoa siinä tunteessa, etttä olen menossa kuulemaan tuomioni. Pää pölkylle vain ja siinä oli sun loppuelämä. Pyörätuolissa. Tulet olemaan loppuikäsi muiden ihmisten riesana ja vaivana, mihinkään kykenemättä.

Nimeni huudettiin ja kävelin lääkärin huoneeseen, haastattelua ja neurologisia testejä. Toissapäivänä otetussa pään magneettikuvassa ei näkynyt uusia muutoksia, samat muutokset kuin marraskuussa. Jotain hyvää se ilmeisti tarkoittaa.

Neurologi kuunteli ja kyseli. Kasasi paperini nippuun ja sanoi menevänsä konsultoimaan kolleegaa, hetki pieni. Jäin huoneeseen yksin istumaan, kyyneitä nieleskellen odotin.

Ovi aukeaa ja nuori neurologi istuu tuolilleen, laskee paperit pöydälle ja kääntyy minuun päin. "Kyllä se nyt näyttää siltä, että sinulla on MS-tauti". Toteaa vain viileästi ja minä purskahdan itkuun. Näen itseni pyörätuolissa.

Lääkäri selittää lääkkeistä, taudin etenemisestä, Kelan kuntoutuksista ja sopeutumisvalmennuksista. En ymmärrä mitä se sanoo. Miksi puhuu kaikesta tuosta, koskeeko se mua? Pitääkö mun muistaa tästä jotain? Ei mulla jää siitä mitään mieleen. Vain kehoitus siitä, että mene tästä vielä sairaanhoitajan luokse huoneeseen numero 12.

"Huoneeseen numero 12". Sen muistan, enkä paljon muuta tuosta neurologin käynnistä. Sairaanhoitaja kertoo, että minun pitää mennä terveyskeskukseen verikokeisiin. Selvä. Sinulle varataan aika sairaanhoitajan luo "infoon", missä kerrotaan lääkityksestä ja sairaudesta. Selvä.

Tuosta Oys:n käynnistä on kohta kolme viikkoa. Koko se aika on sumua ja yhtä höttöä päässä. Mitenhän kauan ihmisen pitää itkeä, että sillä loppuu kyyneleet?