Eilinen oli hirveä päivä. Itketti aamusta saakka. Olo oli todella yksinäinen, kaipasin kainaloa, eikä sitä ollut. Muutaman kerran aamupäivän aikana ihan lyhistyin lattialle itkemään tätä paskaa oloa.

Lääkeannoksen nosto toi esille MS-oireita, ihan kuin vähän varoiteltiin. Mulla on jalat tällä hetkellä "täynnä muurahaisia", niitä kihelmöi ja tikustelee koko ajan. Jalat on heikot. Yritin toissapäivänä käydä kävelyllä ystävän kanssa, jaksoin noin kilometrin, kunnes jalat alkoivat tuntua painavilta ja kävelyyn piti keskittyä, ettei "läpsyttele". Vaikka mitä sillä on väliä vaikka läpsyttelisin, aivan sama.

Mutta eilen oli myös kampaajalle aika. Istuin siinä odottamassa vuoroani ja paniikkikohtaus hiipi päälle. Se hälinä ja meteli oli liikaa mun erityisherkille korville ja silmille. Olin lähellä juosta ulos liikkeestä. Istuin kuitenkin kauhuissani paikallani ja soitin ystävälle, pyysin että puhuu mulle jotain, että rauhoittuisin. Ei se auttanut kuin hetken. Istuin kampaajan tuoliin ja kerroin kampaajalle, että nyt on huono olo. Kerroin MS-oireista ja paniikista. Hän on onneksi ymmärtäväinen, leikkasi hiukseni pikavauhtia ja oli valmis jo puolessa tunnissa. Koko tuo puoli tuntia on sumua mun päässä. Kauhea paniikki. Tai oikeastaan pakokauhu. Yrität keskittyä lehteen, kampaajan jutusteluun, hengittämiseen. Ei onnistu mikään. Tuntuu, että sydän tulee rinnasta ulos ja käsille ei ole paikkaa. Järki sen sanoo koko ajan, että et sinä tähän kuole, mutta kun paniikki on niissä mitoissa mitä se eilen oli, niin oikeasti olen täysin varma, että kuolen siihen paikkaan.

Pääsin kotiin, sohvalle viltin alle ja taisin nukahtaa hetken. Avokki tuli kotiin ja syötiin. Mua itketti taas. Itketti se sen kylmyys ja tunteettomuus. Olin laittanut sille aikaisemmin viestin, että käy hakemassa ruokaa, koska musta ei siihen nyt ole.

Ruuan jälkeen menin takaisin sohvalle ja itku tuli taas. Miten voi ihminen olla niin yksinäinen. Mietin kaikkia niitä avokin sanoa ja töksäytyksiä.  Avokki näki että itken ja tuli viereen istumaan. Ei kysynyt tai sanonut mitään, istui vain siinä ja tuijotti mua.

Eilen tapahtui ehkä mun ensimmäinen romahdus tän taudin suhteen. Vuodatin kaiken ulos mitä mulla oli mielessä, yksinäisyydestä ja siitä miten en saa tukea avokilta. Yritin selittää sille, että miksi mua itkettää. Yritin selittää selittää sitä, että miksi musta tuntuu niin lohduttomalta. Selitin sitä, että kaikki ne asiat joista nautin, kuten puutarhanhoito ja käsityöt, ovat vaarassa tän taudin vuoksi. Se vain tuumasi, että sitten pitää keksiä jotain muuta, jos niitä ei voi tehdä.

Yritin selittää, että koska olen aina ollut itsenäinen ja sinnikäs sekä tehnyt kaiken itse, miten ajatus toisten armoille joutumisesta tuntuu musertavalta.

Yritin selittää myös sitä, että mulla on sellainen tunne, että avokki ei ymmärrä tätä tautia eikä mun tunteita. Sanoin sille, että sillä ei oo sympatiaa. Se väitti, että on. Sanoin myös, että miksi se ei puhu tästä taudista mitään, miksi se ei kysy multa mitään. Eikö se tajua, että tietoa hankkimalla myös ymmärrys lisääntyy?

Haluan että se ymmärtää. En halua sääliä, haluan ymmärrystä.

Sanoin myös, että koska se jätti mut tämän kanssa niin yksin alusta saakka, niin mun on todella vaikea enää ottaa sitä osaksi tähän. Mulla on nyt tämä oma pikkuinen kupla, jonka sisällä yritän yksin pärjätä. Sanoin myös, että en tiedä voinko olla sellaisessa parisuhteessa, jossa ei ole empatiaa.

Paljon asioita sanoin eilen, en muista puoliakaan.

Mutta tajusin juuri kivan noidankehän.
MS aiheuttaa fyysisiä oireita, joita HSP vahvistaa ja muuttaa ne paniikiksi. Paniikki saa mut liikehtimään levottomasti, joilloin MS muistuttaa olemassaolostaan heikkoina lihaksina ja taas HSP analysoi ne tuntemukset joksikin muuksi kuin mitä ne todellisuudessa on ja tervetuloa pahempi paniikki.