Käväisin tuossa aamusella taas terapeutin juttusilla. Kerroin näistä mun itkukohtauksista ja siitä miten pienet asiat saa mulle kyyneleet silmiin. Tai vastoinkäymiset tai mikäli muhun kohdistuu mitä tahansa negatiivista. Sitten toisena hetkenä oon ihan raivona jostakin mitättömästä asiasta. Terapeutti sanoi, että se on ihan tavallista, normaalia jopa, että tunteet heittelee. Ja mulla on siihen lupa. Olla kaikkien tunteideni viemänä.

Eniten tässä nyt pelkään sitä, että töissä tulee joku sanomaan jotain poikkipuolista ja sen seurauksena mää joko purskahdan itkuun tai alan raivoamaan.

Yks päivä yritin katsella netissä Kelan järjestämiä koulutuksia sunmuita juttuja. Sain totaalisen itkupotkuraivarin. Ensin lensi paperit lattialle ja itsekseni kirosin, että ei näistä ohjeista ota kukaan mitään tolkkua. Sitten yritin pinnistää, että ymmärtäisin, niin tuli itku. Aivan järkyttävä toivottomuuden tunne, koska mää en ymmärtänyt mitä siinä lukee.

Sitten taas pinnistin ja ymmärsin, että ns. sopeutumisvalmennuskurssi mihin mun pitäisi hakea, pidetään Joensuussa/Punkaharjulla/jossain-muualla-kuin-Oulussa. Sinne pitäisi matkustaa ja olla viikko pois kotoa! Miten tämmöisen paniikkipaavon mihinkään kurssille laittaa, jos ei saa tulla kotiin yöksi? Tai yleensäkään, että pitäisi matkustaa yksin monta tuntia jonnekin, ja perillä on vain vieraita ihmisiä. Pitäisi nukkua yksin, ilman kissoja. Syödä vieraiden ihmisten kanssa jossain ravintolan tyyppisessä paikassa, kauheassa hälinässä ja astioiden kilkatuksessa. Mulla soi korvat jo pelkästä ajatuksesta. Ei tuu muuten kauppoja.

Ei varsinkaan nyt, kun päätin lopettaa mielialalääkkeet, jotka on määrätty paniikkihäiriöön. Musta tuntui, että niistä ei ollut enää apua. Lääkemerkkiä on vaihdettu monesti. Oon syönyt niitä liian monta vuotta. Kaikenkaikkiaan yhdeksän vuotta. Ja voin kertoa, että on sellaiset vieroitusoireet tällä hetkellä päällä, että kuvittelen oikeasti tulevani välillä hulluksi. Päässä napsahtelee, kuin saisin sähköiskuja ja äkilliset liikkeet saa aikaan "humahduksen", sellaisen tunteen, että ikäänkuin maailma tulisi jäljessä kun käännän päätä. Eilen illalla nukkumaan mennessä tuntui, kuin joku olisi valuttanut hiekkaa pientä putkea pitkin aivojen laidalta toiselle.

Tuohon kun vielä lisätään kaikki MS-oireet, kuten vaikeus kohdistaa katsetta ja raajojen heikotus, niin voi että kun elämä on taas niin ihanaa.

Ja kaverit sanoo, että kyllä se elämä siitä jatkuu! (ja leveä hymy päälle)
jepjep. Mulla on just samat tunnelmat.