Ainahan mää oon jännittänyt, ihan muksusta saakka. Muistan ne esiintymiset koulun kuoron kanssa, kun piti seistä siinä eturivissä ja tärisin jännityksestä. Tykkäsin kuitenkin laulamisesta, eikä musiikkiluokalla ollessa kysytty, että haluaako olla kuorossa, vaan siinä oli oltava. Kaikki jännittämismuistot liittyy kouluun jollain tavalla. Ne perinteiset esitelmän jännittämiset ja muut mitä kaikilla on varmasti ollut jossain vaiheessa elämäänsä.

Viime aikoina tuo mun jännitys on mennyt ihan uusiin sfääreihin. Ihan pienestäkin jännityksen tunteesta saan kehitettyä paniikkikohtauksen, maha menee sekaisin ja saan juosta viiden minuutin välein vessassa. Eikä tarvitse olla kyse isosta tapahtumasta mikä saa tuon aikaiseksi. Esimerkiksi kauppaan meno on ihan hirveän jännittävää tai ystävän luo. Tai että pitää tavata joku "ei niin tuttu" ihminen, vaikka kaverin kaveri. Ihan järettömät jännitykset ja paniikit.

Ystävälle tästä puhuin ja hän sanoi, että voisko se johtua siitä, että ne ihmiset jotka mun pitää kohdata, on jollakin tavalla vääriä mun elämään. Voihan se olla niinkin, mutta mää en haluais tyydyttäytyä olemaan siinä mukavuusalueella, koska siitä todennäköisesti seuraisi vain mun erakoitumista. En halua sitä. Oon ennenkin tullut toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, keskustellut mielenkiintoisista asioista ja nauttinut sosiaalisuudesta.

En oikein tiedä milloin tämä mun "epäsosiaalinen" vaihe alkoi. Ehkä noin kaksi vuotta sitten, tai kaksi ja puoli. Oon yrittänyt miettiä, että mitä silloin tapahtui mikä sai mut panikoimaan ja pakenemaan sosiaalisista tilanteista. En keksi muuta isompaa tapahtumaan kuin leikkaus keväällä 2013, jolloin toisesta munasarjasta poistettiin kysta. Se oli aika pelottavaa aikaa, eikä exä ollut siinäkään paljon tukena.

Alan pikkuhiljaa tulla siihen tulokseen, että olen liian itsekriittinen ja että pelkään liikaa toisten mielipiteitä. Pelkään, että mua ei hyväksytä tällaisena kuin olen. En yritä esittää mitään, olen vain oma itseni, niin kuin olen aina ollut. Silti vain koko ajan tuntuu, että olen ihmisten katseiden alla arvosteltavana. Mulla on myös sellainen tunne, että mua arvostellaan pelkästään ulkonäöllisesti, ei niinkään mun luonteen perusteella. Tiedän, että olen kiva ja toiset huomioon ottava. Silti pelkään, että en kelpaa. Mietin näitä jopa siellä kaupassa, että "mitä tuokin tyyppi tuossa minusta ajattelee ja minkälaisena se minut näkee".  Olenkohan hänen silmissään jollakin tavalla erikoinen/vastenmielinen/viehättävä tai mitä tahansa. Koska olen mielessäni ihan varma, että jokainen ihminen huomaa minut siellä kaupassa, näytin miltä tahansa. Ja oletan, että jokainen muodostaa minusta mielipiteen, hyvän tai pahan. Tää on niin tyhmää, koska enhän minäkään muodosta jokaisesta vastaantulijasta jotain mielipidettä.

Tätä aihetta on niin vaikeaa selittää. Yritin kuitenkin.