Tänään on kulunut vuosi siitä kun lopetin tupakoinnin.

Tänään on kulunut vuosi myös siitä, kun hakeuduin päivystykseen yksityiselle lääkärille. Jaloistani ja pakaroistani oli lähtenyt pintatunto. Hän lähetti minut suoraan sairaalan päivystykseen. Verikokeita ja odottelua neurologin juttusille. Muistan neuron, nuorehkon naisen, joka tutkimusten lopuksi otti minua kädestä kiinni ja sanoi, että kaikki kyllä selviää, mutta minun olisi hyvä nyt jäädä osastolle.

Hoitaja tuli hakemaan minua ja saatteli osastolle. Itkin koko matkan, itkin osastolla. Itkin kun söin iltapalaa, itkin sängyssäni koko yön. Seuraavan päivän olin vain turra. Ensimmäisenä päivänä kävin magneetissa, silloin kuvattiin ilmeisesti vain selkäranka, samana päivänä otettiin myös likvor, eli selkäydinnestenäyte. Samana päivänä myös vasemmasta kädesta alkoi kadota pintatunto.

Toisena päivänä ei tapahtunut mitään. Kolmantena päivänä kävin pään magneetissa. Kolmantena päivänä minulle aloitettiin myös kolme päivää kestävä kortisonipulssi, eli suonensisäisesti annetaan kortisonia kolmen päivän ajan. Tuo on ainoa hoito pahenemisvaiheisiin.

Samaisena päivänä neurologi väläytti ensimmäisen kerran ääneen MS-taudin mahdollisuuden. Itkin taas. Neuro kertoi, että päästä on löydetty aktiivisia plakkeja sekä likvorista tulehdukseen viittaavia arvoja. Molemmat ovat tyypillisiä MS-taudissa ja ne plakit aiheuttavat mm. ne tuntopuutokset. Itkin, eikä siitä taaskaan meinannut tulla loppua. Se tunne, että elämä päättyi tähän, kävi taas mielessä. Se tunne on käynyt aika monesti viimeisen vuoden aikana. Lääkärin huoneessa oli mukana neuroharjoittelija, joka katsoi mua lohduttomasti, mutta oli ihan hiljaa ja teki muistiinpanojaan.

Kortisoni teki minut todella huonovointiseksi. En saanut nukuttua, sydän hakkasi rinnassa vimmatusti ja tasapaino petti täysin. Kävelin seiniä myöten, että pysyin pystyssä. Kortsoni vei myös jaloista voimat, jota kesti parisen viikkoa. Yhden nukkumattoman yön jälkeen sain nukahtamislääkettä, josta ei ollut apua. Mutta se kamala myrkky palautti tunnon jalkoihin sekä vasempaan käteeni jo muutamassa päivässä. Neljännen ja viidennen päivän makasin sängyssä ja kävin syömässä. Laitostuin.

Kuudentena päivänä minut kotiutettiin. Itkin, kun saavuin kotiin. Itkin sitä miten ikävä mulla oli ollut kissoja. Jalat ei kantanut, joten makasin pari päivää sohvalla, välillä nukuin, välillä en. Itkin jatkuvasti. Pelotti kaikki se mitä oli tapahtunut ja mihin mun elämä olisi menossa. Mietin kantaisiko mun jalat enää samalla tavalla.

Olin kolmisen viikkoa sairaslomalla. Viimeisen viikon aikana uskaltauduin ulos. Ystäväni kävi taluttamassa minua läheisessä puistossa, että jalkani alkaisivat taas toimimaan. En uskaltanut olla yksin kotona, koska pelkäsin kaatuvani ja loukkaavani itseni. Ystäväni oli silloin paikalla, kun exä oli töissä.

Ja muistan viimeisellä sairaslomaviikolla exän lausumat sanat "kai sää meet jo ens viikolla töihin". Itkin tuotakin ja sitä miten exä ei osannut lohduttaa mua millään tavalla. Se ei kertaakaan ottanut mua kainaloon ja antanut mun itkeä siinä. Se ei kertaakaan sanonut, että kaikki järjestyisi.

En ole toipunut entiselleni tuon sairaalareissun jälkeen. Paniikit on pahempia. Kunto on surkea. Näkö heittelee ja sen kohdistaminen on vaikeaa. Osa oireista on Mäsää, osa psyykkistä, tiedostan sen.

Tuolloin oli mun ensimmäinen todella paha pahenemisvaihe. Jälkikäteen tiedän, että mulla on ollut ainakin pari pahista aikaisemminkin. Joskus vuoden 2007 tienoilla mulla katosi pariksi viikoksi kummastakin jalkapohjasta tunto. Silloin lääkäri oli sitä mieltä, että mulla on hermopinne selässä. (Aika erikoisesti on puristanut kummankin jalan hermon ihan symmetrisesti kasaan...). Muutama vuosi sitten mulla katosi sormenpäistä tunto. Jälleen epäilys hermopinteestä ja syyttävä sormi osoitti päätetyötä sekä liian vähäistä liikuntaa. Sain fysioterapiaa, en muista olisiko siitä ollut mitään apua. Ei varmaankaan, koska vikahan oli mun aivoissa, ei hartioissa.

Että siellä se Mäsä on ollut tulossa jo monen monta vuotta. Toisaalta hyvä että oireet on kuitattu jollain muulla, koska luulen, että en olisi osannut käsitellä diagnoosin saamista alle kolmikymppisenä. Enkä osaa sitä vieläkään. Haluaisin vain kieltää koko asian. Jokin pieni osa minussa kuitenkin jo alkaa hyväksymään tämän.

Vaikeinta mulle on vielä ymmärtää se, että ihmiset oikeasti hyväksyy minut tämmöisenä kuin olen. Tämä ei ole mikään "juttu" mun ystäville. Ne ymmärtää, että tauti rajoittaa, mutta että olen edelleen se sama ihminen. Minä en sitä vielä ymmärrä. Tuntuu, että oon kadottanut sen osan itsestäni mitä olin ennen tuota vuoden takaista pahista. Kyllä siitä ihmisestä näkyy vilahduksia välillä, mutta jossain todella syvällä ja kaukana se on. Enkä oikein tiedä miten saisin sen vedettyä takaisin pinnalle.

Suoraan sanottuna vituttaa tämä ainainen synkistely ja itsensä epäily, mutta en vain tiedä mitä mun pitäis tehdä, että piristyisin tai pääsisin takaisin siihen elämää rakastavan ihmisen "rooliin".