Taas tämä holtiton itkeminen alkoi.
Kintut on taas voimattomat ja katseen kanssa on hakemista. Mitään ei pysty lukemaan, kun teksti hyppii ja välillä sumenee täysin. Miten näiden silmien kanssa voi mitään töitä tehdä?

Tällä hetkellä on aika epätoivoinen olo. Tuntuu, että ei tämä elämä ainakaan paremmaksi tästä enää voi tulla. Mietin tällä hetkellä sitä, että mitä jos multa lähtee tulevaisuudessa sekä jalat alta, että näkö? Mitä sitten teen? Mitä sellainen elämä on?

Istuin äsken lattialla venyttelemässä, kun tää itku tuli. Katselin siinä mun jalkoja ja tuli sellainen kamala ajatus, että jos ne ei joku päivä enää halua toimia ollenkaan. Mietin kaikkia niitä vuosia, kun oon harrastanut tanssia ja haluaisin edelleen käydä tanssimassa. Mitä jos en pysty siihen?

Mietin myös sitä, että löydänkö koskaan tervettä parisuhdetta. En halua, että miehet kuvittelee mun etsivän hoitajaa itselleni.

Tuossa hysteerisesti itkiessä mietin, että kenelle voisin soittaa. Tiedän, että ne kaksi läheistä ystävää on tällä hetkellä kiinni muissa jutuissa, sellaisissa joita tapahtuu tyyliin kerran vuodessa. Mulle tuli heti tunne, että en kehtaa häiritä. Voi herrajumala. HÄIRITÄ!? Menee vielä pitkä aika ennen kuin osaan oikeasti pyytää apua. En oo koskaan osannut, aina vaan oon itse kaiken tehnyt ja suorittanut, märehtinyt murheitani omassa päässäni.

Toinen näistä mun ystävistä kerran sanoi, että elämässä on koettelemuksia sen vuoksi, koska me ei olla vielä opittu jotain edellisessä elämässä, että opetellaan se asia tässä elämässä (huuhaata, johon jollain tasolla uskon). Tuli tuossa äsken sellainen ajatus mieleen, että onko tämän mun MS-taudin tarkoitus opettaa mut pyytämään apua?

Kauheen syvällistä, mutta itkeminen ainakin loppui. Hetkeksi.