Kävin eilen pitkästä aikaa ulkona. Siis yöelämässä. Mietin sitä pitkään uskallanko lähteä, niin rajuja paniikkikohtauksia olen saanut viime aikoina. Edellisestä baarikäynnistä on muistaakseni kulunut melkein vuosi.

Muutama siideri sekä hetki tanssimista rentoutti ilmeisesti sen verran, että en panikoinut isommin. Siinä ihan alkuillasta, kun saavuttiin ravintolaan, niin tunsin ahdistuksen hiippailevan pintaan. Pakotin itseni tanssilattialle ja yritin vain keskittyä askeleisiin. Ilmeisesti se auttoi. Muutenkin liikkuminen tuntuu helpottavan ahdistusta, kuin että jäisin paikalleni istumaan. Jossain vaiheessa oli niin mukavaa, että suorastaan harmitti, kun kyyti lähti takaisin kotiin. Olisin halunnut jäädä vielä tanssimaan ja ehkä juttelemaan uusien ihmisten kanssa.

Tänään on ollut reidet sitten todella jumissa sekä polvi kipeänä. Jumiutuminen voi johtua MS:stä tai ihan vain siitä, että oon ollut harrastamatta mitään liikuntaa monta viikkoa, tai oikeastaan monta kuukautta.

Olin liikkeellä ystäväni kanssa, joka tietää tilanteeni hyvin. Hän sanoi, että kamalintahan mitä voi tapahtua on, että hyppään taksiin ja tulen takaisin kotiin. Tiedän sen, mutta jotenkin en halua antaa periksi. Koska se, että jos pakenen paniikin iskiessä paikalta osoittaa mulle sen, että se paniikki on vahvempi kuin minä. Terapeutti muuten kehui mua maasta taivaisiin, kun oon puhunut näistä tilanteista missä panikoin, mutta että menen niihin jokatapauksessa. Mua itketti, kun ei kukaan oo kehunut mua samalla tavalla siitä mun kovasta yrittämisestä.

Mutta minulla oli pitkästä aikaa mukavaa, enkä muistanut kaikkia murheitani koko aikaa. Kaipaan sitä tunnetta, mielihyvää ja iloa.