Jotenkin kiero ajatus, mutta itseluottamus tykkää hyvää, kun huomaat, että joku tykkää sinusta. Tykkää ihan sellaisena kuin olet.

Mun itseluottamus on ollut viime ajat pohjamudissa. Tai kun alan miettimään, niin mun itseluottamus on ollut kadoksissa jo varmaan vuoden päivät.

Juteltiin terapiassa yksi kerta siitä, että olenko introvertti vai ekstrovertti. Ehdottomasti introvertti. Uskon, että se on mun perusluonne. Lapsena olin ujo ja arka. Teini-ikäisenä opettelin olemaan kuin muutkin, eläväinen ja sosiaalinen. Jaksoin esittää sitä roolia kymmenisen vuotta. Tuona aikana aloin saamaan myös paniikkikohtauksia. Aikaisemmin vain jännitin, mutta jotenkin sain kehitettyä tilanteisiin mukaan sosiaalisen paineen, joka toi mukanaan paniikit. Ja tällä tiellä nyt ollaan.

Uskon, että nuo paniikit johtuu pitkälle mun itseluottamuksen puutteesta. Pelosta, että mokaan itseni jotenkin ihmisten edessä. Tästä on parikin ihan konkreettista esimerkkiä, olen pyörtynyt sekä kaupan kassajonossa, että baarissa. Tuosta on jäänyt mörkö, jota vastaan oon taistellut 19-vuotiaasta saakka. Kassajonot on edelleen aivan kamala paikka mulle. En todellakaan mene ruokakauppaan perjantain ruuhkassa. Pelkkä ajatus siitä saa mulle paniikin. Ajatus, että pyörryn siihen ja nolaan itseni. Vaikka todellisuudessa, jos niin kävisi, niin tuskin ympärillä olevat ihmiset ajattelisivat, että kuinka tuo nyt tuolla tavalla menee pyörtymään, ompas noloa. Järki sanoo mulle, että siinä tilanteessa ei oo mitään hätää, mutta silti se mörkö huutaa jossain takaraivossa, että kuolet jos menet tuohon seisomaan.

Ihan sairas tää ihmisen mieli.

Mutta tuo ajatus, että miten itseluottamus kasvaa, kun huomaat että joku tykkää. Eli rakentuuko mun itseluottamus siltikin täysin sen varaan, että mitä muut ajattelevat musta? Että tykkääkö ne musta? Eikö itseluottamus pitäis tulla jostain omasta sisimmästä? Tai niin kaikki väittää, että omasta itsestä se kumpuaa.

Tällä hetkellä mulla ei oo elämässä oikein mitään, mikä nostais mun itseluottamusta. Mulla ei oo missään asiassa sellainen olo, että JES! Tässä mää oon ihan paras! Muutama vuosi sitten niitä oli useampia. Sellaisia juttuja, mistä multa tultiin kysymään neuvoa. Ei tule enää kukaan kysymään mitään, koska oon jättänyt ne jutut elämästä. Aikansa kaikkea ja ne asiat ei saa mua enää syttymään millään tavalla. Enkä ole löytänyt tilalle mitään. Ompa kumma, että itseluottamus on painunut pohjamutiin.

Eli itseluottamus määräytyy omien tekojen mukaan? Joita muut sitten joko arvostaa tai ei arvosta? Ja sinä arvotat itsesi sen mukaan miten muut arvottaa sun teot?

Hemmetti, että tää on vaikea aihe. Ei pitäis miettiä tämmöisiä nuhaisella päällä.