Tekisin tai antaisin melkein mitä vain, että tää saatananmoinen fatiikki katoais. Monta päivää mennyt taas ihan sumussa. Kaiken päälle työnsi vielä flunssan, niin mää en oo paljon muuta tänään tehnyt kuin itkenyt. Oikein ääneen vollottanut pahaa oloani ja sitä kuinka helvetin tyhmäksi ja turhaksi mää itseni tällä hetkellä tunnen. Istun taas tässä sohvalla yksinäni ja mietin, että MIKSI MINÄ. Mitä pahaa mää oon tehnyt maailmalle, että se työntää mun niskaan paskaa oikein urakalla. Kyllä mää vähemmästäkin uskon ja opin.

Kaiken lisäksi huusin hyvälle ystävälleni torstaina ihan mitättömästä aiheesta, eikä hänestä ole kuulunut mitään sen jälkeen, vaikka yleensä viestitellään monta kertaa päivässä.

Hermo on kireällä ja tunteet on pinnassa. Mulla ei oo mitään itsehillintää, vaan räjähtelen ihan pienistäkin. Ja otan kaiken itseeni, jopa töissä sen, kun joku ohjelma ei toimi ja siitä tullaan mulle sanomaan. Eihän se ole mun vika, mutta siltä se tuntuu. Tuntuu, että kaikki hyökkää mun päälle syytöksineen ja minä yritän vain pärjätä jotenkin ja väistellä iskuja. Yritän pinnistellä tosissani ja sekin väsyttää. Syö pikkuhiljaa mun voimia ja sitten oon taas tässä sohvalla itkemässä kurjuuttani.

Minä vain niin haluaisin olla kuten ennen, olla se iloinen ja sosiaalinen ihminen, josta kaikki niin tykkäsi. Tällä hetkellä tuntuu, että ei musta kukaan enää tykkää samalla tavalla. Sietävät vain kun on pakko. Nyt on vain niin paljon helpompi olla yksin. Ei tartte selittää kellekkään mitään ja voi itkeä just silloin kun itkettää.

Kulkeekohan tuo fatiikki ja masennus käsi kädessä? Tuntuis ainakin loogiselta.