Olin kaiken kaikkiaan viisi viikkoa pois töistä, ensin sairaslomalla ja sitten ihan virallisella talvilomalla. Mun psyyke ei vain kestä tätä, enkä tiedä olenko vieläkään valmis palaamaan töihin. Ensimmäinen päivä oli outo. Jotenkin sumuinen. Odotin, että toimistolla olisi ollut ne kaksi henkilöä keiden kanssa olen läheisin. He eivät olleet siellä koko päivänä. Itketti, mutta sinnillä nieleskelin kyyneleitä.

Mutta minä myös nauroin pitkästä aikaa. Siinä työpaikan kahvipöydässä, missä on monet naurut naurettu vedet silmissä.

Mua itkettää edelleenkin ihan järjettömät asiat. Juttelin työkaverin kanssa puhelimessa ja hän kertoi, että oli käynyt Levillä hiihtämässä. Mua itketti sekin, kun kuvittelin itseni hiihtämässä. En edes tykkää hiihtämisestä.

Yks päivä itkin psykoterapeutin pöydällä olevia kukkia ja ajattelin omaa puutarhaani sekä sitä pystynkö pihaa hoitamaan.
Itkin myös, kun siivosin kotona vessaa. En ehkä pysty sitä itse tekemään joku päivä. Ja mää inhoan siivoamista, että mitä helevetin itkemisen aihetta siinäkin on.
Itkin myös viime kesänä pakkaseen poimittuja mustikoita. Pääsenköhän marjastamaan enää kymmenen vuoden kuluttua?