Mulla on välillä sellainen tunne, että sekoan.
Sekoan tähän kaikkeen epävarmuuteen ja huonoihin uutisiin ja vastoinkäymisiin.

Viimeisimpänä iskuna oli rakkaan kissani viimeinen piikki eilen eläinlääkärissä. 

Talo ei mene kaupaksi. En saa nukuttua. Pelkään omassa sängyssäni. Pelkään tätä tyhjää ja isoa taloa. Ennen rakastin tätä paikkaa. Tämä oli turva kaikelta maailman pahalta. Pelkään pimeää enemmän kuin ennen. Nukun valot päällä. Juuri ennen kuin nukahdan aukaisen vielä silmät ja tarkistan, että kaikki on ympärilläni niinkuin pitää. Eniten pelkään sitä, että kun aukaisen silmät jokin on muuttunut huoneessa tai pahinta, että joku olisi huoneessa. Sekoamispisteessä ihan selvästi.

Itkettää taas niin paljon, että tekee mieli oksentaa. Ei tän elämän pitänyt näin mennä. Vuosi sitten mietin, että tässäkö mun elämä on kaikessa tylsyydessään ja nyt ottaisin tuon tylsyyden takaisin milloin tahansa.

Mulla on jotenkin sellainen olo, että en kuulu tällä hetkellä mihinkään. En tähän taloon, en työympäristöön, en ystäväpiiriini ja harrastuksia mulla nyt ei oo ollutkaan pitkään aikaan.

Sain lääkäristä sairaslomaa loppuviikoksi. Nyt tunnen itseni luovuttajaksi. Mun tekis mieli pyytää joku ystävä tai edes äiti tänne asumaan mun kanssa joksikin aikaa. Mutta sekin tekee omissa silmissäni minusta luovuttajan. Aikuinen ihminen, joka ei uskalla olla yksin omassa kodissaan, melkoinen luuseri.

Mua pelottaa taas, kun ilta tulee ja pitäisi mennä nukkumaan. Tuo makuuhuone on jostain syystä nyt kamala paikka. Pitäisiköhän nukkua sohvalla ensi yö. Tai siis "nukkua".