Ihan äärettömän hienoa huomata, että kun avokki tulee kotiin parin päivän reissusta, niin mulla alkaa ahistamaan henkeä. Ihan fyysisesti ahistamaan. Eikä mulla oo sille mitään sanottavaa, eikä mua kiinnosta mitä se on reissussa tehny ja kuinka kivaa sillä on mahdollisesti ollut.

Oon saanut olla pari päivää yksin ja nauttinut siitä suunnattomasti.

Meillä oli pari viikkoa sitten "keskustelu" siitä kuinka meillä oikein menee ja myös siitä miten sitä ei ole yhtään kiinnostanut se, että oon saanut diagnoosin tai se, että oon itkenyt viime ajat.

Nyt avokki sitten on yrittänyt viime ajat olla muka niin esimerkkillistä puolisoa, että mua vituttaa sekin. Luulin, että haluan sen osallistuvan, mutta tän "keskustelun" jälkeen en ookaan enää varma. Se ei oo moneen vuoteen osallistunut mihinkään "mun juttuun", eikä kysellyt mistään mitä teen. Oon sitten kasvanut siihen, että en mää sen apua tartte missään. Ja nuo hetket kun olin sairaalassa ja siitä aina diagnoosiin ja tähän päivään saakka se on ollut poissa, ei oo antanut mulle tukea eikä olkapäätä eikä kysynyt miten voin. Tästä kaikesta tuli jo "mun juttu", eikä avokki mahdu siihen enää.

Mietin vain, että jos suhteesta on kadonnut romantiikka, halaukset ja muut jo pari vuotta sitten, niin voiko niitä enää saada takaisin juuri siihen suhteeseen? Jotenkin epäilen.

Tuossa eräs päivä jo mietin, että mikäli tätä taloa ja asuntolainaa ei olisi, niin olisin todennäköisesti jo pakannut kamani ja lähtenyt.

 

En jaksa lukea mitä kirjoitin, todennäköisesti tässä tekstissä ei oo mitään logiikkaa. Piti vain saada tämä nyt puklattua johonkin pois mielenpäältä.