Tuossa puuhastelin päivällä ulkona ja jostain tuli koko ajan mieleen muistoja niistä alkuajoista, kun tämä talo ostettiin. Niistä ensimmäisistä pihaprojekteista sekä talon remonteista. Muistan sen loputtoman energian minkä voimalla jaksoin aamusta iltaan touhuta. Ne haaveet, jotka on tässä toteutettu tai ovat jääneet edelleen vain haaveeksi. Muistan myös sen tunteen, kun tiesin että tässä minä olen lopun elämäni avokin kanssa, loppuun saakka. Ja olin onnellinen siitä tunteesta, siitä varmuudesta ja vakaudesta mitä elämässä oli. Kaikki oli ihan hemmetin hyvin.

Samoin mieleen tulee koko ajan yksi kuva minusta ja avokista, missä ollaan ystäväparin häissä. Oikein poseerataan kameralle skumppalasit kädessä ja molemmilla on leveä hymy kasvoilla. Muistan sen ajan, siitä on kolmisen vuotta. Olin silloin onnellinen, mihin se tunne katosi? Milloin se katosi?

Mihin katosi ne meidän yhteiset harrastukset ja muut puuhastelut? Jossain vaiheessa vain huomasin, että en halunnut enää tehdä avokin kanssa mitään yhdessä. Miksi niin kävi? Tiedostan sen, että avokin naama ja tavat alkoi ärsyttää jossakin vaiheessa. En osannut enää nähdä niitä pieniä "vikoja" kivoina juttuina, vaan ne otti mua päähän niin paljon, että enemmin tein omia juttujani, kuin jotain yhteistä avokin kanssa.

Mietin sitäkin, että oonko vain tyytynyt sellaiseen mieheen, joka vain kohtalaisen täydellinen minulle. Muistan sen, kun olin sinkku ja jo valmis sitoutumaan. Ajoinko siis itseäni vain parisuhteeseen, vaikka mies ei ollut minulle paras mahdollinen? Mietin sitäkin, että mihin aikoinaan avokissa ihastuin. Ehkä siihen tasaisuuteen ja hassutteluun. Ajan myötä vain huomasin, että tasainen ihminen saa mut raivoihin, koska sellaiselle yleensä kaikki on tyyliin "ihan sama". Hassuttelukin on oikein mukavaa, kun hassutellaan kevyistä jutuista. Mutta hassuttelu vakavissa asioissa saa mut kiehumaan. Kuten myös naljailu mulle tärkeistä asioista.

Avokki on aina piikitellyt mulle mun puutarhaharrastuksesta. Se ei oikein ymmärtänyt, että se olisi oikea tai vakavasti otettava harrastus tai että siitä joku voi saada niin paljon nautintoa, kuin minä saan. Noin vuosi sitten pidin pihan avoinna puutarhapäivänä, eli kuka vain voi silloin tulla katsomaan pihaa. Kävijöitä oli noin 250 ja puutarhaani kehuttiin maasta taivaisiin. Sen päivän jälkeen avokki lopetti piikittelyn. Tais tajuta jotain.

Tajusin tänään tuossa pihalla myös sen, että en saa tuon puutarhan hoidosta enää samanlaista nautintoa, koska tiedän, että joudun luopumaan siitä. Ajatuskin luopumisesta saa mut itkemään. Niin tärkeä paikka se on mulle. Tällä hetkellä katson tuota luomustani lähinnä sillä silmällä, että siitä on pakko huolehtia, jotta se pysyy kunnossa. Samaan aikaan mulla sattuu sydämeen, kun katson tuota kukkaloistoa, mikä siellä tällä hetkellä on. Kauhean ristiriitaista. Yritän jollain tavalla pitää itseni kylmänä sen suhteen, mutta siltikin rakastan tuota puutarhaa ihan liikaa.

Itkettää taas.