Mulla on viime aikoina tullut hyvin pienistä asioista tunne, että mut on hylätty ihan täysin. Todellisuudessa niin ei ole, mutta se tunne on todella voimakas, kun se tulee. Tuntuu, että oon ihan yksin kaiken tämän paskan keskellä. Talon myynnin, sen siivouksen, pihan hoitamisen, kissojen hoitamisen, MS-taudin, töissä jaksamisen ja muun mitä tässä nyt on. Tiiän, että saan aina apua ystäviltäni tai äidiltä, kun vain osaisin pyytää. Mutta en osaa. En tiedä mihin sitä pyytäisin. Mun on vain pakko yrittää itse ensin selvitä kaikesta.

Se tunne tuli taas äsken. Pyysin ystävääni apuun huomista asuntonäyttöä varten, että saan kissat ilman isompia tappeluita kantokoppiin ja autoon. Sieltä tuli vastaus, että hän ei ole ihan varma pääseekö, mutta todennäköisesti pääsee. Ja minä romahdin tuosta ilmoituksesta ihan täysin. Siinä ruuanlaiton ohessa, herkkusienten ja lihan pilkkomisen keskellä, se itku veti mut kyykkyyn haukkomaan henkeä. Joskus itkettää niin paljon, että tuntuu että ei pysy jaloillaan. Se kauhea möykky vain hakkaa tuolla palleassa ja haluaa ulos.

Joskus toivon, että kumpa vain joku tulis ja sanois, että hän hoitaa kaiken ja mun ei tarvitse enää kuluttaa itseäni millään. Ottais kainaloon ja silittäis kaiken pahan pois.